Eilen oli antoisa päivä. En ollut nähnyt rakastani kolmeen viikkoon. Aina oli tullut este tapaamiselle ja mietin koko päivän, että mitähän minulle tänään keksitään päänmenoksi. Aavistin, että jotain oli tulossa.

Ensin jouduin jäämään kouluun tuntia pidenpään, mutta ei se nyt vielä maailmaa kaatanut. Todellinen mahalasku tuli, kun auto ei sitten lähtenyt millään käymään. Tiesin, että oli tulossa kylmä päivä ja olin laittanut auton lämmitykseen hyvissä ajoin.

Puolituntia yritin ensin järkevästi kaikenlaista jippoa, niin kuin kunnon insinööri ikään. Yritin soittaa isälleni, kysyäkseni neuvoa, mutta hän ei vastannut ja pakokauhu alkoi kasvaa sisälläni. Olin aivan itkun partaalla ja yritin autoa väkisin käyntiin. Laitoin jo surkeana viestin, että tälläkin kertaa peruuntuu.

Ajattelin tätä blogia. Sain, mitä tilasin. Päätin jo tyytyä osaani ja luovuttaa - taustalla oli varmasti joku järkevä syy ja minun oli vain tyytyminen siihen. Sitten tulin toisiin aatoksiin ja päätin, että mä yritän vielä..että opin jo tuon odottamisen läksyn noina kolmena viikkona.

Sitten isä soittikin takaisin ja syy selvisi - polttoainepumppu. Olin hätäpäissäni kuluttanut akun niin heikoksi, että riensin hakemaan naapuria apuun ja ei aikaakaan, kun auto hyrähti käyntiin! Olin niin onnellinen!

Oli kyllä kaiken vaivan arvoista. Minulla oli mitä ihanin ilta. Olen äärimmäisen kiitollinen universumille tuosta suurisydämisestä miehestä, joka saa minut tuntemaan itseni niin ainutlaatuiseksi. On taas helpompi rakastaa kaikkia näitä poimuja ja tyhmiä päähänpistoja. Ihanan kevyt olo. Tiedän kuitenkin, että minun tulisi hyväksyä itseni tällaisena joka tapauksessa, vaikka onkin ihanaa, että olen saanut siihen häneltä apua. Se ei kestä kuitenkaan ikinä määräänsä kauempaa, vaan pysyvän voiman pitää tulla sisältäni.

Satuin eksymään aiheeseen liittyvään Rosan kolumniin: http://www.hs.fi/elama/Vihaan+itse%C3%A4ni+vaikka+uskon+jokaisen+ihmisen+kauneuteen/a1384223124024

Rosa kirjoittaa monesti hyvin viisaasti, kannattaa lukea muitakin hänen kolumnejaan!